Edvard Hjelt kuoli heinäkuun 2. päivänä Saksassa. Jo seuraavana päivänä Eino Leino on päivännyt muistorunonsa ihailemastaan suurmiehestä. (Kansalliskirjasto)
Edv. Hjelt In Memoriam
Ei satu salama laaksoihin, vain Pisavuoren puihin
pitkihin, humisevaisihin huutona, myrskynä ajan:
Hornankin kallion käy yli ääretön, rannaton rakkaus,
jolle ei outoja lie suru, ei surun siittämä tieto,
että me liekkejä liemme nyt hirmuisen paikan ja ajan.
Luotsiksi luotettu mies tämän uppoovan untesi laivan,
valtiolaivamme tään, yön, myrskyn ja ukkosen alla!
Taas Sua tarvittu ois, pyhä pyytänyt syntymämaasi,
Tietäjä, tietouttas, Suur-taitaja, matkamme suuntaa,
mutta Sa tarpehen liet Tulitaivaankin piirien alla.
Ei meri vaikene. Päivä ei valkene. Yö yhä saartaa
kansoja, kamppailevaisia huumassa hulluuden raivon;
kalskuvi kummusta toki toiminta kilven ja kalvan,
koska se varjeltiin Vapaus, isänmaa, ikimaine,
urhouden uhmin ja töin, liki raakuutta rahvahan raivon.
Yksin on astua tie neron, tietäjän. Yksin on yössä
oikeus, velvollisuus heill’ olla oppaina kansain,
mutta myös tuomarivalta, kun lankee Salliman arvat,
armahtomattomat, kuin lait luonnon on kovat kiivaat,
kolkot ja autiot kuin ovat miettijät, kaitsijat kansain.
Ei äly, viisaus vain ois maan tämän mainetta luonut,
rakkaus ja usko ja työ yhä suurtuvien sukukantain
menneiden, nousevien, mies mieheltä, jos kädet käyneet
ei ois tankohon tään isänmaan ilon, vaivojen viirin:
ymmärsit, ylhäinen mies, mitä tarkoitti työ sukukuntain.
Ratkaisi rakkautes monet pulmat. Mut tuo oli tuimin,
että Sa liittohon löit hädän hetkellä Suomen ja Saksan,
armeijat, astunehet päin Aasian yötä ja hallaa,
jääkärit, täyttänehet, mitä mielesi tahtoi ja mietti:
unhotu, urhea mies, sotilailta et Suomen et Saksan.
Kulkeva kummullas yhä uudet on sankariparvet,
parhaat kansan ja maan, vaikk’ aaltohon vaipuu Atlantis,
voittavi vain typeryys, tavan tylsyys, rahvahan raakuus:
ei kata seppel sen hautaa, ken kansansa puolesta kaatuu.
Europa hurmeeseen hukkuu. Aaltohon vaipuu Atlantis.
3.7.21 Eino Leino
